(Julkaistu Kotimaa 11.2.2016)

Minulla on etuoikeus olla Kotimaa -lehden tämän vuoden kiertävien kolumnistien viimeisenä. Siten minulla on ollut mahdollisuus tutustua arvon kolleegojen mielenkiintoisten tekstien sisältöön ja tapaan esittää asioita. Kiinnitin erääseen yhteiseen piirteeseen huomiota kolumnien kokonaisuudessa. Se ei liity itse tekstien aiheisiin tai kolumnien tyyliin. Yhtäläisyys on valokuvassa. Vaikka en ole nähnyt tätä kirjoittaessani vielä juttuuni liittyvää kuvaa, niin olen aivan varma, että se tietyltä olennaiselta osalta poikkeaa toisten kuvista: muut seisovat, minä istun. Olen erilainen.


Syy miksi en seiso kuvassa, on hyvin yksinkertainen: en pysty seisomaan lihassairauteni takia. Minulla on heikot lihakset, jonka vuoksi hengitykseni tarvitsee jatkuvaa apua hengityskoneen muodossa ja liikkuminenkin sujuu kätevästi sähköpyörätuolin avulla.


Olen aivan varma, että toimituksella ei ole ollut mitään tarkoituksellista päämäärää erotella meitä valitessaan kuvauskulmaa. Se vaan on todellisuuttani, että lähes missä vaan liikun tai olen, erottaudun joukosta. Itse olen tottunut niin kehooni, että harvoin tiedostan omaa erilaisuuttani, jos ulkopuoliset eivät siihen selkeästi reagoi.  Hätkähdän joskus hissin peiliin katsoessani, että olenko tosiaan noin erikoinen ilmestys. Ei ihme, että jotkut arastelevat minua.


Vaikka olen erilaisuuteeni jollakin tapaa tottunut, se ei ole aina helppo asia. Esimerkiksi silloin kun erilaisuus vie piirin ulkopuolelle. Et kuulu porukkaan. Yksinkertaisimmillaan se voi ilmetä seminaarin väliajalla, kun vaihdetaan kuulumisia. Kun istut pyörätuolissa ja muut seisovat, ei synny samanlaista katsekontaktia kuin jos silmät olisivat samalla tasolla. Aivan sananmukaisesti puhutaan helposti yli.


Ryhmään, toisten yhteyteen kuuluminen on yksi ihmisen perustarpeista. Kirkkomme ja seurakuntien toimintojen kannalta on haastavaa, kun Kristus on kutsunut kaikki yhteyteensä. Myös erilaiset. Kuinka toimimme niin, että mahdollisimman moni saa kokea kuuluvansa yhteisöön? Niin että lähimmäisen silmät ovat samalla tasolla seurakunnassa.


En malta olla tässä mainostamatta. Kirkollamme on saavutettavuusohjelma – saavu. Se on oiva julkaisu aukaisemaan teologisia lähtökohtia saavutettavuuteen. Se sisältää myös aivan konkreettisia ohjeita, mitä asioita kannattaa ottaa huomioon, että seurakuntamme olisi avoin paikka tulla myös meille ”erilaisille”.


Erilaisuus teeman ympärillä kannattaa myös pohtia: kuka on erilainen ja kuka samanlainen. Onko esimerkiksi vammaisuus erilaisuutta vai Jumalan luomaa moninaisuutta? Sellaista rikkautta, jota vain Kaikkivaltias on voinut tajuta luoda.