(Julkaistu Kotimaassa 12.5.2016)

Tulevana pyhänä saamme taas viettää seurakunnan syntymäpäivää, helluntaita. Silloin Jeesuksen lupauksen mukaisesti opetuslapset saivat Pyhän Hengen. Sinä päivänä Pietari piti puheen, jonka vaikutuksesta uskovien joukkoon tuli lisää noin kolmetuhatta henkeä. Seurakunta oli syntynyt. Sen yhtenä tunnusmerkkinä olivat yhteiset kokoontumiset, joissa seurakuntalaiset rukoilivat ja mursivat leipää. Alkuseurakunnan keskeinen toimintamuoto oli syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta. Joka pyhä meillä on suuri etuoikeus messussa yhtyä tähän nyt jo kaksituhatvuotiseen ketjuun.

Viimeisten vuosien aikana minulle on tullut yhä merkittävämmäksi saada osallistua yhteiseen messuun, saada olla Jumalan palveltavana. Virret, rukoukset, Jumalan sana, saarna sekä ehtoollinen ovat sellainen kokonaisuus, joka on monta kertaa hoitanut syvältä sisintäni. Koen jotain tärkeää puuttuvaksi elämästäni, jos menee useampi viikko, etten pääse messuun. Niin usein messu on ollut salatulla tavalla tuomassa rauhaa elämän aallokoiden keskelle.

”Messua kehitetään tunnustaen, että kokoava jumalanpalvelus ei enää ole toiminnanmuotona seurakunnallisen elämän keskus vaan sen tilalle on tullut paljon muuta.” ”Hankitaan selkeä kokonaiskuva siitä, millaisen jumalanpalveluselämän tulisi Helsingissä olla, jos se pohjautuisi jäsentemme todellisiin tarpeisiin.”

Nämä lainaukset ovat Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkoneuvoston ehdotuksesta toimintakulttuurin muutokseksi. Esitys on nyt lausuntokierroksella Helsingin seurakunnilla. Esityksen merkittävyyttä kuvataan johdannossa: ”Toimintakulttuurin muutos on syvällinen prosessi Helsingissä. Se käy syvemmälle kuin vain strategisiin valintoihin.”

Kun luin näitä syvällisen muutoksen visioita messun osalta, jäin sanattomaksi. Ajatuksena on, että messu on toimintamuoto toisten rinnalla ilman keskeistä asemaa. Ollaan aika kaukana ensimmäisen helluntain aloittamista tapahtumista. Samoin mietin, kuinka kestävää on kehittää messua jäsenten (ei siis seurakuntalaisten) tarpeiden varaan? Mitä jos jäsenet tutkimusten pohjalta näyttävät tarvitsevan yhteyden kokemista toistensa kanssa leivän ja hyvän viinin kanssa? Kehitetäänkö messuja sitten sunnuntailounaiksi, koska ”toimintaa ohjaa helsinkiläisen tarve”? (Pääotsake 1)

Kun tällaisia merkittäviä linjauksia tehdään, on sangen erikoista, että teologiset perusteet loistavat poissa olollaan. Missähän kristillinen kirkko olisi, jos se olisi pohjannut toimintansa pelkästään ihmisten tarpeisiin ja tilanneanalysointiin ilman Jumalan sanan ja Pyhän Hengen ohjausta?

Pieni yksityiskohta 41 sivuisesta esityksestä: montako kertaa mainitaan Jeesus tai Pyhä Henki? Vihje: harvemmin kuin tässä kolumnissa.