(Julkaistu Ilkassa 3.7.2016)

Kesäkuun 10. oli tärkeä päivä vammaisille henkilöille Suomessa. Vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva YK:n yleissopimus tuli voimaan myös kotimaassamme. Suomihan allekirjoitti yleissopimuksen ja sen valinnaisen pöytäkirjan jo toukokuussa 2007 mutta lainsäädännön yhdenmukaistaminen sopimuksen artiklojen kanssa vei 9 vuotta. Sopimus käsittelee niitä henkilöitä, joilla on pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, joka vaikuttaa heidän täysimääräiseen ja tehokkaaseen osallistumiseensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.

Tässä sopimuksessa on käsitelty eri elämän osa-alueita, kuinka ihmisoikeuksien pitäisi toteutua vammaisten kansalaisten näkökulmasta. Sopimus mm. velvoittaa yhteiskunnan mahdollistamaan, että ”vammaisilla henkilöillä on yhdenvertaisesti muiden kanssa mahdollisuus valita asuinpaikkansa.” Asuinpaikan valintamahdollisuus voi tuntua itsestään selvältä. Tämän päivän Suomessa on kuitenkin paljon ihmisiä, joiden asumismuoto ja -paikka määräytyvät sen perusteella, että vammaisuus on yksi osa hänen persoonaansa. Se on myös huomioitavaa, että sopimus ei vaadi mitään enemmän kuin toisilla on – vain yhdenvertaisuutta muiden kanssa.

Mielestäni yhtä merkittävintä sopimuksessa olevaa linjausta ei ole kirjoitettu edes tekstiin vaan se avautuu kokonaisuudesta. Alkuperäisessä englanninkielisessä tekstissä eikä käännöksissä käytetä sanaa vammainen yksinään vaan aina jonkun muun sanan yhteydessä kuvaavana terminä. Eli kukaan ei ole ensisijaisesti vammainen vaan hän on jotakin enemmän. Hän on kansalainen, kuntalainen, lapsi tai perheen äiti. Hän on ihminen. Henkilön rajoitteet eivät määrittele hänen koko ihmisyyttään.

Tätä ajattelumallia on helppo ja hyvä laajentaa koskemaan muitakin ihmisen puolia. Ammattimme, ihonvärimme tai ikämme ei ole meidän koko todellisuutemme. Olemme paljon muutakin kuin hoitajia tai vanhuksia. Elämäntilanteesta riippuen meillä on olemassa useita erilaisia rooleja yhtä aikaa ja päällekkäin. On ahdistavaa, jos saa kokea toisten näkevän vaan yhden puolen kautta koko elämän. Se on ymmärrettävää, että ajattelua pyritään helpottamaan ihmisten luokittelulla. Silloin käsiteltävää asiamäärä pienenee. Mutta tällöin usein tehdään jonkinlaista vääryyttä toista kohtaan.

Kun kassajonossa kohtaa valkokeppisen asiakkaan, mielessä voi pyöriä kysymyksiä eri näkökulmilta: ”Kuinka vaikeaa tuon sokean elämä onkaan, kun ei näe mitään?” tai ”Montakohan lasta tuolla sokealla perheen äidillä on, kun ostoksissa on noin monta jäätelötuuttia?” Kumman ajattelutavan valitset?

Niin itsestään selvältä tuntuva asia kuin olla ihminen, on myös ihmisoikeus, jonka olemassaolo kannattaa tiedostaa. Silloin elämässä on helpommin toisia huomioon ottava asenne, joka tekee arjesta inhimillisemmän itse kullekin.