(Julkaistu Kotimaassa 18.8.2016)

Heinäkuun lopulla uutisoitiin Japanissa tapahtuneesta joukkosurmasta. Sagamiharan kaupungissa kehitysvammaisten asumisyksikön entinen työntekijä tappoi veitsellä 19 asukasta ja haavoitti useita muita. Hän oli aiemmin kirjoittanut Japanin parlamentin alahuoneen puhemiehelle kirjeen, jossa hän ilmaisi halukkuuteensa tappaa vammaisia, mikäli hallitus hyväksyisi aikeen. ”Vammaisten pitäisi kadota” kerrotaan hänen sanoneen, kun hänet oli pidätetty.

YLE:n uutissivusto kyseli kulttuuriantropologian professori Ilmari Vesteriseltä tapaukseen liittyen taustoja japanilaisesta kulttuurista. Hän kertoo haastattelussa, että japanilaisilla on tapana piilotella vammaisia ja sairaita sukulaisia. Japanin valtauskonnon shintolaisuuden keskeisenä ajatuksena on puhtaus ja terveys, joka näkyy nuoruuden ja virheettömyyden palvontana.

Tämä tapahtuma varmaan kosketti suomalaisiakin uutisten seuraajia. Tuntui hyvältä saada taustatietoa. Tämä liittyy japanilaisen yhteiskunnan rakenteisiin, joten ne perussyyt eivät kosketa meitä länsimaalaisia. Meidän yhteiskuntamme ei tue tuollaista toimintaa. Vai onko näin?

Kävin kesällä pitkästä aikaa elokuvateatterissa. Menin katsomaan Helsingissä hyvin paljon mainostettua elokuvaa ”Kerro minulle jotain hyvää”. Tiesin siitä ennakkoon, että elokuva kertoo neliraajahalvaantuneen Willin ja hänen avustajakseen palkatun Loun romanttisen tarinan, jossa jotenkin käsitellään eutanasiaa, siis avustettua itsemurhaa.

Valitettavasti paljastan tässä elokuvan lopun. Kun näytös oli päättynyt, olin hyvin ahdistunut. Miksi halutaan kuvata tällainen tarina, jossa voi nähdä karmaisevan viestin: vammaisen henkilön kohdalla on ihan ok, että hän murhauttaa itsensä. Siitä huolimatta, että hän oli monessa suhteessa etuoikeutetussa asemassa. Elokuvan mukaan on hyväksyttyä valita eutanasia siinäkin tilanteessa, kun hänellä on syntynyt kaunis rakkaussuhde, pää toimii kuin partaveitsi ja taloudelliset asiat ovat paremmin kuin hyvin.

Millaisen viestin tämä viihdemaailman tuotos antaa ulkoisesti rajoittuneemman ihmisarvosta? Onko siinä jotain samaa, kuin japanilaisen joukkosurmaajan ajattelussa? Ikään kuin vammaisen ihmisen elämän yksi varteen otettava vaihtoehto olisi avustettu itsemurha, koska näyttää siltä, että hänen elämänsä ei luultavasti ole elämisen arvoista. Armoton viesti on, että yhteiskunnastamme tulee parempi paikka, kun minunkaltaisten vammaisten henkilöiden olemassa olo ei häiritse tavallisia kansalaisia.

Kun haluan kertoa jotain hyvää, niin kerron siitä, että kaikenlainen Jumalan luoma elämä on arvokasta. Emme voi varmuudella etukäteen tietää, mitä annettavaa elämällä on meille itse kullekin. Rajallisen ajan kestävä vajavainenkin elämä on lahja, jota kannattaa kunnioittaa.