(Julkaistu Kotimaassa 29.9.2016)

Oikein mukavasti menneen kesän jälkeen ajattelin löytää uutta, jotakin älyllistä puoltani inspiroivaa toimintaa. Olin jo viime syksynä suunnitellut meneväni täällä Helsingissä kokoontuvan teologisen yhteisön toimintaan mukaan. Silmiini osui heidän ilmoituksensa syyskauden avajaisista, johon oli järjestetty aiheeltaan ihan mielenkiintoinen keskustelutilaisuus. Kun vielä varmistin soittamalla, että tiloihin pääsee myös sähköpyörätuolilla, kaikki näytti lupaavalta avartaa arkeani. Tunne oli melko musertava, kun minulle avattiin ulko-ovi. Avautuneen rappukäytävän päässä oli kuusi porrasta. Niiden päälle reunaan oli rakennettu kapea luiska, jota pitkin oli ehkä mahdollisuus kulkea kevyellä työnnettävällä pyörätuolilla mutta ei mitään mahdollisuutta mennä siitä sähköpyörätuolillani.

Siinä ulkona muutaman ajatuksen vaihdoin yläkerran isännän kanssa, että miten Sinä ohjaat elämääni rajoitteideni kanssa. Minulla ei läheskään aina ole samanlainen käsitys, mikä elämälleni olisi hyvää.

Pari viikkoa myöhemmin rajallisuuden kohtaaminen oli aivan toisella tasolla. Yrjö-isäni vointi oli heikentynyt kesän aikana huomattavasti. Olin valmistautunut myös siihen vaihtoehtoon, että hänen maallinen taival on pian päättymässä. Kuitenkin äidin lähettämä yhteisviesti pojilleen toissa lauantaina oli hyvin pysäyttävä: Enkelit tulivat hakemaan isän taivaan kotiin. Rakas isäni oli kuollut.

Tieto luonnollisesti purkautui suurena suruna. Aika ajoin tuon kokonaan valtaavan tunteen lisäksi on ollut myös useita hyvin koskettavia hetkiä, jotka jäävät äärettömän arvokkaiksi muistoiksi. Se yhteys, mitä on saanut kokea äidin ja veljien kanssa yhteisen ikävän ja kaipuun keskellä, on ollut merkittävää ja arvokasta. Todellista elämänrikkautta.

Näin läheisen ihmisen kuoleman myötä asioiden mittasuhteet muuttuvat ainakin joksikin aikaa. Joutuu miettimään, mitkä asiat ovat elämälle todella olennaisia ja tärkeitä. Surun keskellä nostaa päätään kiitollisuus siitä kaikesta arvokkaasta, jota vuosikymmenten aikana sai isältä. On myös hyvin voimakas kiitollisuus siitä, että on itse saanut elää näin pitkän ja rikkaan elämän. Joskus kuluneeltakin kuulostava fraasi on todella totta: elämä on lahja.

Silloin kun törmäämme elämän pieniin tai suuriin rajoihin, niin joudumme valinnan paikalle: suostummeko hyväksymään niiden olemassa olon ja toimimme ne huomioon ottaen vai katkeroidummeko valittamaan kurjaa kohtaloamme? Itse olen kokenut, että näiden rajojen kanssa on helpompi ja turvallisempi elää, kun on saanut uskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Hän tietää kokonaisuuden ja hän haluaa meille hyvää. Ja Hän on järjestänyt Poikansa kautta, että kuolemakaan ei ole päätepiste vaan alku jollekin rajattomalle.